Näin kysyi kaksi vuotias poikamme, kun mieheni palasi Belgian komennukselta kotiin. Sydämmeni särkyi. Oli varhainen aamu. Mieheni oli tullut yöllä kotiin. Poika oli unisena sylissäni ja ujosteli isäänsä. Tämä on komennusmiehen perheen arkea. Luulimme, että olisimme osanneet varautua kaikkeen, mutta emme kuitenkaan tähän.

Tästä tapahtuneesta on kulunut melkein päivälleen 13-vuotta. Olen ollut komennusmiehen vaimona 20-vuotta ja meillä on kaksi lasta 15-vuotias poika, sekä 18-vuotias tytär.

Mieheni on menettänyt useita lasten kasvun huippuhetkiä, mutta samalla hän on mahdollistanut komennustyöllään perheellemme rahallisesti turvatun elämän.

Olemme voineet matkustella paljon, olemme voineet ostaa veneen, ajaa mersulla, eikä meiltä ole koskaan puuttunut mitään.

Seurustelumme alkumetreillä mieheni sai komennuksen Englantiin. Minulta kysyttiin, kuinka suostun tällaiseen elämään. Mietin, miten voisin vaatia toista ihmistä luopumaan työstään? Minulla on oikeus tehdä sitä työtä joka minulla on, samoin miehelläni. Jos haluamme yhteisen elämän, on molempien uhrauduttava ja soviteltava monia asioita, mutta työ on työtä.

Mieheni palasi Englannin komennukselta keväällä 1995 ja Suomessa oli tuolloin paha takatalvi. Hän luisteli kesärenkailla Helsingistä Imatralle asti. Pyysin häntä jäämään hotelliin, kunnes ilma muuttuisi paremmaksi. Hän halusi ajaa luokseni.

Tiesin, että tämä on rakkautta. Tästä alkoi elämäni komennusmiehen puolisona.

Minulle komennusmiehen vaimona eläminen on sopinut, sillä olen aina ollut itsenäinen ihminen. Elämäämme on helpottanut toimiva isovanhempien tukiverkosto, joka on ollut korvaamaton apu.

Lapsemme sairastelivat pieninä paljon. Muistan eräänkin kerran, kun olin sairaalassa tyttäremme kanssa ja oli pimeä yö. Istuin sairaalan ikkunassa ja odotin miestäni komennukselta. Tuijotin tyhjää sairaalan parkkipaikkaa, sekä tutun auton valoja. Mieheni tulisi suoraan sairaalaan, koska tyttäremme oli kipeä.

Kun kotiloma oli ohi, mieheni lähti sairaalasta takaisin komennukselle. Tuijotin samaisesta ikkunasta, kun mieheni vilkutti parkkipaikalta meille. Seuraavan kerran näkisimme neljän viikon kuluttua. Siinä voi unohtaa parisuhteen hoitamisen lisäksi normaalin perhe-elämän, mutta kaikesta huolimatta minulla oli turvallinen olo. Tiesin, että mieheni tulee, jos tilanne kotona niin vaatii.

Perheemme elää tietyssä syklissä. Milloin isä tulee? Milloin isä lähtee? Kaikki asiat sovitetaan tähän rytmiin, niin myös seksi, harrastukset, kyläilyt, isovanhempien tapaamiset, kotityöt ja pihahommat.

Parisuhteen kannalta sana kaipaus on tullut tutuksi. Riidat pyritään sopimaan aina ennen lähtöä komennukselle. Erään kerran muistan, että mieheni kääntyi autolla ympäri ja ajoi takaisin kotiin, kun itkin puhelimessa riitaamme. On vaikeaa sovittaa jopa riidat niin, että molemmat pystyvät taas suoriutumaan komennuksen ajan omista töistään.

Mustasukkaisuuden kanssa on opittu elämään. On vain opittu luottamaan. Olen toki menettänyt malttini soittaessani komennukselle. Mieheni on vastannut Ranskasta Pariisin auringon alta iloisena. Hän kertoo, että heillä on vapaapäivä ja he ovat juuri riemukaaren alla. Iskin puhelimen hänen korvaansa. Kaksi kirkuvaa lasta, pyykkivuori, räkäiset nenät ja paskavaipat. En voinut yhtyä mieheni iloon vapaapäivästä. Olin raivoissani. Sain mielettömät itkupotkuraivarit ja telkeydyin vessaan. Lapset hakkasivat ovea. En kokenut elämääni sillä hetkellä kovin upeaksi, mutta tästäkin selvittiin.

Olen kerran käynyt tapaamassa miestäni komennusreissulla. Lentokentällä olin pakahtua, kun näin mieheni vastassa odottamassa. Olin odottanut tätä viikonloppua kovasti.

Rakastelimme paljon, kävelimme ja juttelimme lapsista. Vedin lärvit, mieheni piteli minua pystyssä ja silitteli kun oksentelin hotellin kylppärissä. Komennusmiehen vaimo otti rennosti. Seuraavana päivänä lensin kotisuomeen.

Olemme asuneet omakotitalossa aina. Vanhaa rintamamiestaloa on remontoitu pikkuhiljaa. Muistan, kuinka ikävääni lämmitti melko mukavasti, kun tilillämme oli 100000 markkaa. Samaisen päivän yönä heräsin, kun öljykattilamme suutin oli mennyt tukkoon. Talo kylmeni ja ulkona oli paukkupakkaset. Mieheni neuvoi Saksasta käsin miten suutin vaihdetaan. Likaisessa pannuhuoneessa suuttimen kimpussa manasin helvettiin koko komennusmiehen ja elämäni omakotitalossa.

Poikamme ollessa pieni, laittoi hän isänsä reissukassiin pienen pehmopupun mukaan. Poikamme sanoi ”iskä, kun siulle tulee oikein ikävä minuu, niin halaa tätä pupua. Siinä on miun haju.” Pupu on reissannut ympäri eurooppaa ja Suomea. Nykyisin pupu istuu poikamme kirjahyllyssä muistuttamassa noista vuosista.

Kun, sain tietää odottavani toista lastamme, oli mieheni komennuksella Strasbourgissa. Soitin hänelle tämän iloisen uutisen. Olimme kovasti toivoneet toista lasta.

Mieheni jakoi uutisen ensin puhelimessa minun kanssani. Tämän jälkeen muiden komennusmiesten kanssa. Jokainen komennuksella ollut mieheni työkaveri tiesi, että nyt ollaan herkillä ja he osasivat asettua miehen asemaan. Kukaan ei sanonut ääneen, että sinun pitäisi olla nyt kotona. Jokainen sen tiesi.

Tuona iltana kaipasin mieheni syliin enemmän, kuin koskaan. Itkin itseni uneen.

Nämä yhteiset kokemukset ovat pitäneet meidät yhdessä vuodesta toiseen. Elämämme on ollut rikasta, kaunista ja värikästä. Olemme kaikki antaneet paljon, menettäneet paljon, mutta olemme edelleen yhdessä. Perheessämme iloitaan aina, kun isä tulee kotiin. Tehdään koti siistiksi, valmistetaan hyvää ruokaa, lämmitetään sauna.

Kaikki on valmiina. Mieheni tietää, että häntä odotetaan, häntä rakastetaan. Minä tiedän, että hän rakastaa minua ja lapsiamme yli kaiken. Hän tekee kaiken meidän puolestamme. Olemme yksi kaikkien puolesta, sekä kaikki yhden puolesta. Olemme helvetin hyvä tiimi.