Paikallisessa ravintolassa

 

Raskas likainen työ ja 12 tunnin työpäivät asennustöissä vanhalla kaivoksella vaati toisinaan hieman huvitteluakin. Eräänä keskiviikkoiltana lähdettiin sitten ukkoporukalla käväisemään paikallisessa ravintolassa 40 kilometrin päässä saamelaiskylä Kautokeinossa.

Mukaan oli saatu houkuteltua kaivosyhtiön tärkein henkilö, pääkokki. Se tiesi sitä, että kapakasta palattaessa, kokin tapana oli tarjota kunnon yöpala keittiöllä.

Ravintolailta sujui rauhallisesti, vaikka lapinpukuiset Norjan lappalaiset, poromiehet, puukko vyöllään, kännissä, oli aika hurjan näköisiä, mutta ystävällisiä.

Illan mittaan tuli maisteltua taskulämmintä paikallista kotipoltettuakin, kyllä täytyy sanoa, että ei ollut aktiivihiilen läpi laskettua. Pitihän sitä kohteliaisuussyystäkin naukata, kun ystävällisesti tarjosivat.

Sätkien savu täytti ravintolan ja sätkien teko oli taidetta. Sätkäpaperiin kessut ladattiin yhdellä kädellä, nuolaisua ja valmista tuli. Vaikutti, että kaikki polttivat sätkiä,ainakin viihteellä ollessaan.

Ravintolassa oli myös muutamia nuoria norjalaisian ja lappalaisia tyttöjä, joita pojat ahnaasti silmittivät ja tanssittivat. Nuoret lappilaistytöt olivat todella eksoottisen kauniita ja välittömiä, tulivat juttelemaan muukalaistenkin kanssa.

Puolen yön maissa poistuimme ravintolasta. Oli hiukea tunne tulla hämärästä ja savuisesta tilasta, kun aurinko mollotti kirkkaasti.

Oli kuin päivällä. Oli Lapin yöttömän yön aikaa.

Ravintolareissuilla meillä oli kuskina täysin raitis, rauhallinen kaveri, joka meidät kuskasi takaisin kaivokselle. Kuskin rauhallisuus johtui varmaan siitä, että tiesi tekevänsä ”pikkutilin”, kun kuskattavat ”kännikalat” maksoivat reilusti matkansa.

Kun tulimme ”kaivoshotellille”, suuntasimme ruokalaan, jossa kokki pani hihat heilumaan ja loihti meille yöpalaksi Norjan herkkuja.

Työt alkoi aamulla klo 7.00, hiippailtiin kotipoltetun maku suussa ”reippaana” puoli seitsemän maissa ruokalaan aamukahville.

Ihmettelin ruokalaan saavuttua, mistä johtuu iloinen ilmapiiri,

nauru raikui lähes joka pöydässä, jossa kaivoksen työntekijät olivat aamupalalla. Yleensähän aamuisin ollaan vähän niinkuin hissun kissun, nyt oli riemuun jokin syy ja se selvisi pikimmiten, kun huomasin tyhjän pöydän, jonka ympärillä ei istunut ketään aamiaista syömässä.

Pöydällä nimittäin hymyili kaverini tekohampaat, jotka hän oli sinne yöpalalla unohtanut. Kaverini oli hakenut hampaansa myöhemmin, kun väki poistui ruokalasta. Ja elämä jatkuu…