Elettiin 70-luvun puoliväliä Enso Guzeitin tehtailla Kaukopäässä. Reino Alarik Karvinen, reppumies luojan armosta, tai vaihtoehtoisesti jostakin muusta kohtalon oikusta, makasi hankalassa asennossa putken alla. Niskaa särki ja haalareiden läpi oli lentänyt iltapäivään mennessä muutama kipeästi polttava hitsausnööli.
Lisäksi kosteankuuma elokuun helle tunki sisälle tehdassaliin ja laittoi hien virtaamaan. Kolmesatanen putkilinja kulki seinänvieressä alimmaisena, vajaan metrin korkeudella lattiasta. Koeponnistus oli tulossa loppuviikosta ja liukukenkien kynnet olivat vielä osittain hitsaamatta. Homma oli vasta hätäiseen puolessa välissä. Kyllä sen ehtisi tehdä, mutta paska jopi silti.
Maalatun palkin päältä ei tahtonut saada puikkoa syttymään, ei sitten millään. Reiska raapi maalipintaa rikki tylsällä Moralla. joku potkaisi jalkapohjaan ja sitten kohta uudelleen.
Karvinen ruuvasi maskin pantaa löysemmälle ja sai sen päästänsä jotta pääsi kääntämään itseään hankalassa loukossaan. Näkyi pätkä haalarin lahjetta ja kuluneen turvasaappaan kärki. Pelti virnisti iloisesti pintanahkaan kuluneesta reiästä. Reiska hinasi itsensä pois putken alta ja totutteli silmiään kirkkaaseen valoon. Yläpuolella oleva hahmo alkoi tarkentua pikkuhiljaa. Pullea vatsa ja haalarinapit auki napaan asti.
Kuosmanen Taputti merkitsevästi haalarintaskuaan. Hän oli sitä vanhaa ja ylvästä, perinnetietoista komennusmiesten rotua joka ei tunkenut koskaan uudelle työmaalle ilman sarvipulloa.
Karvinen nuolaisi huuliaan. Tässä käytävällä ei olisi varaa alkaa huikkaa ottamaan, mutta pukukaapeille ei olisi pitkä matka. Kyllä kai tuo homma nyt sen verran kärsii taukoa pitää.
Kaappien välissä Kuosmanen korkkasi karhuviinapullon ja ojensi Reiskalle. Pitkä hiukka raapaisi kurkussa mukavasti ja lämpö levisi rintakehään.
Istuttiin penkille ja alettiin muistella viimeistä yhteistä keikkaa Savon Sellulla. Pullo keikkui tasaiseen tahtiin ja juttua riitti. Vuosiluvut ja henkilöt limittyivät sujuvasti toisiinsa.
Siinä vaiheessa kun viimeinenkin karhuviinan helmi oli tuulensuojassa, syntyi ajatus ”poiketa kylillä”. Reiskan kynsienhitsausurakka loittoni jonnekin kaukaiseen – ehtiihän sen vielä – osastoon. Haalarit naulaan ja portista ulos.
Bussi körötteli Imatrankoskelle, eli kulmille, kuten paikalliset kaupungin keskustaa kutsuvat.
Kansanravintola Vuoksenvahdin ovi oli kutsuvasti auki ja ikään kuin imaisi kulkumiehet hämärään, lempeään syliinsä.
Ilta oli rattoisa, mutta auttamatta liian lyhyt
Henkilökunnan edustaja ehti käydä pariin kertaan valomerkin jälkeen hoputtamassa ulos. Sanoi vielä, ettei Suomen teollisuutta kahteen mieheen valmiiksi tehdä. Eikä ainakaan sinä iltana.
Ulko-ovella se sitten sattui. Kuosmanen tallasi Reiskan kengänkannalle ja tasapaino, tai mitä siitä oli enää jäljellä, meni sen sileän tien.
Askelmia ei ollut onneksi kovin monta, mutta niistäkin ehti saada hyvän vauhdin ennen kuin laskutelineinä toimivat polvet ja kämmenet saivat kosketuksen maaperään. Ensimmäinen kontakti oli kuitenkin Karvisen otsan ja kaiteen alapäässä olleen puisen kukkalaatikon välillä.
Reiska oli tunnettu siitä, että oli olo aamulla millainen tahansa, niin töistä ei juurikaan myöhästytty. Kaikista yöllisistä vastoikäymisistä huolimatta sama sääntö päti tänäkin aamuna. Viittä vaille seitsämän hän istui pakkinsa päällä. Kämmenet olivat kipeillä naarmuilla ja päähän koski sisältä sekä ulkoa. Hän kokeili ties monennenko kerran varovasti otsaansa.
Siinä se oli, ison laastarilapun alla. Aivan jumalattoman suuri, kipeä kuhmu. Oikea sarvien saarvi! Sen päälle ei tiukattaisi minkäänlaista hitsausmaskin pantaa päiväkausiin. Reiska käänsi päätänsä ja näki kesäpomon tallaavan naama punaisena kohti työmaata. Vaikutti vähän sille, että olisi ukkosta ilmassa.
